Kirjoittanut
Sifu Markus
Kahila

Elämme tekemisen kulttuurissa. Meitä rohkaistaan aktiivisesti tekemään, toimimaan ja tavoittelemaan, ja tätä varten meille tarjotaan vapaus etsiä itsellemme se mikä on tavoittelemisen arvoista. Jos haluamme toimia tehokkaasti, meidän täytyy suuntautua; jos haluamme suuntautua tehokkaasti, meidän täytyy kouluttautua; jos haluamme kouluttautua tehokkaasti, meidän täytyy tehdä.

Tekemisellä on usein lähestulkoon ruumillisen työn leima; siihen suhtaudutaan kuin ojan kaivamiseen, eli toistoa vaan kunnes tulosta näkyy. Toistolla yksinomaan on kuitenkaan harvemmin paljoa arvoa: Jos tekemiselleen haluaa suunnan, se täytyy ensin keksiä. Viime kädessä kaikkein tärkein työkalumme tekemisessä on mieli.

Eikö siis olekin yllättävää kuinka usein mieli - korvaamaton työkalu jota kannattaisi huoltaa, harjoittaa ja pitää kunnossa - päätyy laiminlyödyksi?

Älkää ymmärtäkö väärin; tekemisen kulttuurin mukaisesti meitä kehotetaan tekemään mielemme eteen paljon: Aivojumppa ja aivojen aktiivinen käyttö on kaikkien tämän päivän virallisten terveysaapisten perusohjeita. Harrasta, tee ja ajattele. Pidä mieli käynnissä niin se ei pysähdy - vierivä kivihän ei sammaloidu.

Mutta miten ihmeessä opimme rauhoittamaan mielemme?

Stressistä on tullut erottamaton osa tämän päivän länsimaista elämäntapaa. EU:ssa vuosina 1995-2005 stressi ja uupumus liittyivät yli puoleen tapauksista kaikissa työntekijöiden terveysongelmissa, ja Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa kaikkiaan 40% työntekijöistä koki työnsä äärimmäisen stressaavaksi.

Mutta täytyykö asioiden olla näin? Otetaanpa vertaus: Mitä jos itse harjoittaisit aktiivista, vaativaa liikuntaa tunnista toiseen, päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen - pysähtymättä. Kuinka pitkään uskot että kehosi jaksaisi sitä?

Tästä näkökulmasta katsoen mieli ei ole kovinkaan erilainen. Satuin kerran juttelemaan erään konsultin kanssa meditaation käytännöistä, ja hänelle ajatus olla hetken ajattelematta oli täysin mahdoton. Voiko sellaista edes tehdä?

Näin tottuneita mielemme on jatkuvaan työntekoon.

Mielen rauhoittamisessa ei itse asiassa ole mitään mahdotonta tai ihmeellistä. Se on luonnollinen taito, josta moni aikuinen - useimmiten tietämättään - tekee kaikkensa päästäkseen kauemmas. Mielen rauhoittamisen sijaan yritämme rentoutua sijaistoiminnalla kuten viinilasillisella tai television katsomisella työnpäivän päätteeksi, toivoen että voisimme mutkan kautta huijata mielemme olemaan hiljaa. Tosiasiassa siirrymme kuitenkin vain yhdestä ajatustyöstä toiseen.

Toinen illuusio mielen rauhoittamisessa liittyy siihen, että ajattelematta oleminen tekee meistä tehottomia tai tylsyttää mielemme. Tässä ei ole mitään perää. Katsotaan asiaa toisen vertauksen kautta: Kummalla tavalla voit aloittaa tehokkaammin työskentelyn - sotkuiselta pyödältä jossa kaikki hommasi ovat kasassa päällekkäin, vaiko tyhjältä pöydältä jolle voit ottaa tärkeimmän työsi ja keskittyä siihen heti kättelyssä?

Itse olen nauttinut suunnattomasti aloittaessani jokaisen työpäiväni istumalla tuolilla rennosti mukavassa, suorassa asennossa, silmät kiinni. Siinä se. En ajattele mitä hommia on edessä, mitä haasteita on käynnissä tai mitä ongelmia odottaa kulman takana. En mieti olisiko minun pitänyt syödä voisarvi kinkkuvoileivän sijaan aamiaisella, vaiko kenties tyytyä teekupilliseen. Vain istun ja nautin muutaman minuutin olostani. On rohkaisevaa kuinka suuri, positiivinen vaikutus tällä on ollut työtehooni ja työn mielekkyyteen.

Samalla tavalla työt voi jättää työpaikalle päivän päätteeksi - jos osaa rauhoittaa mielensä, tämä on itse asiassa yksinkertaista. On liian kova homma kantaa mukanaan työpäivän taakkaa kotiin, kotielämän haasteita töihin, ja jonglöörata kumpaakin mielessään vapaa-ajalla. Jossain vaiheessa on pakko opetella laittamaan kantamukset alas. Vaihtoehto on se, että kehomme ennen pitkää pakottaa meidät tekemään niin.

"Helpommin sanottu kuin tehty" on monelle tässä kohtaa ymmärrettävä reaktio. Ongelma ei kuitenkaan ole tehtävän haasteessa tai työkalujen puutteessa - erilaisia menetelmiä mielen rauhoittamiseen on tarjolla monia, vaihdellen päämäärissä ja tehokkuudessa. Ongelma on enemmänkin yrityksen puutteessa, ja pahimmassa tapauksessa virheellisten näkemysten ylläpitämisessä kuten " stressi auttaa huippusuoritukseen" tai "se on vain osa työtä". Se ei todellakaan ole.

Pysähtymisessä ei ole mitään pahaa. Joskus se voi pelastaa elämiä.